Suomalainen viestijäkuva

24 elokuuta 2009 Jyrki Turunen Suullinen viestintä 3 op Kuopion kesäyliopisto Essee Suomalainen viestijäkuva Antavatko väittämät mielestäsi oikean kuvan suomalaisesta viestijäkuvasta ja puhekulttuurista? Nähdäkseni annetuissa väittämissä on jonkinasteinen totuuspohja, perustuvathan ne tutkijoilta saatuihin tietoihin. Suomalaiset toki puhuvat vain silloin, kun heillä tosiaan on jotain asiaa, mutta välttämättä he eivät puhu asiasta, jonka haluaisivat tuoda esille. Suomalainen on häveliäs, kohtelias ja kunnioittaa toisten ihmisten mielipiteitä. On myös erilaisia suomalaisia, nämä kansakuntamme yksilöt tuntevat suomalaisen luonteenlaadun ja pitävät puheita ja laukovat mielipiteitään sekä työpaikoilla, että muualla yhteiskunnassa. Asiassa ei ole mitään pahaa, mutta nämä henkilöt eivät kunnioita toisten mielipiteitä heidän omistamastaan asiasta tai omaksi luulemastaan asiasta. En pysty analysoimaan asiaa tyhjentävästi, koska luulo on ihmiselle todellisuutta. Kysymys on siis siitä voidaanko asioista keskustella ja tätä kautta vaikuttamaan näihin mielipiteisiin. Oikeastaan kirjoitus alkaa tässä vaiheessa käyttäessäni sanoja luulo ja mielipide synonyymeinä. Todellisuudessa nämä asiat ovat usein kuitenkin yhteisiä asioita, kuten vaikkapa sosiaalinen tasa-arvo tai ainakin niin luullaan. Näiden henkilöiden persoonallisuus on siis hyvin vahva ja he kokevat asian kuin asian omakseen. Itsetunto saattaa valitettavasti olla vinoutunut, eikä kritiikkiä tai keskustelua haluta kuulla tai sellaista pitää yllä. Oma mielipiteeni on, että se, minkä toiset kokevat keskusteluksi, niin toiset taas kokevat persoonaan kohdistuvaksi arvosteluksi. Joskus syy taas saattaa olla taloudellisen hyödyn hakeminen itselle tai omalle sisäpiirille, mikäli nyt koko hyötyä ei ole mahdollista omia itselleen. Suomalaiset eivät kuitenkaan palvo kaikkea ulkomaalaista, vaan kyseessä on subjektiivinen kuva, joka on saatu kirjallisuuteen tutustumalla. Suomalaisilla ei useinkaan ole varaa matkustella, eikä hankkia kielitaidon ja tietämyksen puutteessa niitä kokemuksia joita kirjat tarjoavat. Hiljaisten suomalaisten älyllinen ja keskusteleva elämä jää elämättä, koska he eivät pääse esittämään oikeutetuksi kokemiaan ajatuksiaan ja mielipiteitään. Eivätkä varsinkaan oikeutettuja mielipiteitään, toisaalta äänekäs, ajatuksiaan tyrkyttävä osa niitä taas esittää ja heidät koetaan vahvoiksi ja menestyviksi persooniksi, mikäli he viestinnässään onnistuvat. Mikäli eivät onnistu vastustajat pyritään hiljentämään, toisaalta he saattavat pyrkiä myös vähättelemään toisten taitoja ja osaamista. Helposti törmää ajatteluun, että kukahan se tuo nyt luulee olevansa? Tällöin ne, jotka pystyvät ikeestään irtautumaan saavuttavat jotain tai sitten se jää saavuttamatta. Emme siis elä yksin, Raili Leino jättää artikkelissaan pohdittavaksi mitä meillä on tarjota ja mitä tarjottavaa meille olisi. Mielestäni suomalainen mies ei halua viestiä naisille tunteen tasolla, vaan asiatasolla, koska suomalainen mies ei ole valmis sitoutumaan ja pelkää menettävänsä jotain rakastuessaan. Rakastumisessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta tällöin hiljainen, asiallinen, toiset huomioonottava asialinja saattaa kärsiä. Tutkijoiden viitatessa väittämissään suomalaiseen mieheen ovat he oikeassa, mies katsoo oikeudekseen olla rakastumatta tai vähintään olla näyttämättä sitä säilyttääkseen edes osan itsekunnioituksestaan yhteisön edessä. Väittämät antavat siis täysin oikean kuvan suomalaisesta viestijäkuvasta ja puhekulttuurista. Toisaalta suomalainen kaipaa hiljaisuutta, mutta puhumattomuus saa hänet pakahtumaan rakkaudesta. Aina silloin tällöin luemme tarinoita rakastavaisista, jotka eivät koskaan kohdanneet. Kaukana rakastetusta kirjoitetut mietelmät ja vasta vuosien kuluttua postin kotikonnuille tuomat rakkauskirjeet saavat meidät muistelemaan kaihoisasti menneitä poikavuosia. Mitä jos olisinkin silloin uskaltautunut tekemään toisin. Miesten kesken ja naisten omissa piireissä voidaan puhua niitä omia juttuja, tiedetään mistä puhutaan, saa olla oma itsensä. Aviomies tai vaimo ei ole estämässä vaatimuksineen ja mielipiteineen sitä, mitä oikeasti on. Pitkästä aikaa voi taas todeta olevansa onnellinen ja oma itsensä. Miehen tulisi kieltää vaimoa lähtemästä näihin tapahtumiin, että voisi todeta; on se niin raasu, pöhkö tai ei muuten vain tule toimeen hetkeäkään ilman hoivaavaa ja huolehtivaa aviovaimoa. Sellaisiahan ne miehet ovat, huono elämä kaljamuki vapisevissa käsissä, ennen kuin löysi rakkaan aviopuolison, joka pelasti tältä kaikelta turhalta sosiaaliselta kanssakäymiseltä. On hurjuutta kuvitella, että naimisiinmenon jälkeen ei kaipaa sitä sosiaalista elämää, mitä aiemmin oli. On vain niin, ettei muita kavereita ole kuin ne, jotka olivat jo aiemmin. Vaimot haluavat tuoda miehen elämään oman sosiaalisen elämänsä ja säilyttää kaiken sen mitä hänellä ennen miestään oli. Vaimon ystävät ovat siis miehenkin ystäviä ja miehellä taas ei sellaisia ystäviä ole, jotka vaimon elämään kuuluisivat, koska eivät ne ole kuuluneet vaimon elämään aiemminkaan. Vaimoa ei siis kritisoida. Mies ei uskalla tai oikeammin halua lähteä tilanteesta, koska pyrkii edelleen ylläpitämään harmoniaa. Toisaalta naiset aina kertoilevat juttuja, siitä kuinka miellyttävä ja kohtelias sekin mies siellä seurakunnan juhlissa oikein oli. Aviomiehenä sitä ajattelee, että jospa sitä itsekin joskus onnistuisi yllättämään tai ilahduttamaan vaimon. Arkoja puheenaiheita pyritään välttelemään harmonian saavuttamiseksi. Tutkijat ovat jälleen oikeassa. Kukkien ostaminen ei sovi suomalaiseen mieskuvaan ja on siksi sidoksissa tiettyihin voimakkaisiin kulttuurisiin tapahtumiin. Mihin suuntaan toivoisit suomalaisen viestijäkuvan ja puhekulttuurin kehittyvän? Luennoilla seuraa kokoustekniikkaa, jotenkin se liittyy aina siihen nuijaan, mihin suuntaa puhekulttuurin soisi kehittyvän. On tietenkin jokaisen henkilökohtainen asia mistä puhuu tai kenelle puhuu. Toisaalta saattaa olla myös hyvin henkilökohtaista mitä kuulee tai haluaa kuulla, kaikkea kuulemaansa ei kuitenkaan saisi kääntää kritiikiksi tai riittämättömyyden tunteeksi. Puhujatkaan, eivätkä puheet, ole täydellisiä tai harvoin sellaisia. Ehkä me suomalaiset tosiaan vaadimme itseltämme liikaa puheen tasolla ja puhe saattaa olla jopa niin täydellinen, että se jää puhumatta. En osaa esittää toivomuksia, mutta pitäisikö meidän puhua, vaikka sanottava ei nyt aina olisikaan niin tärkeää tai täydellisesti muotoiltua. Kirosanat voisimme jättää pois, mutta toisaalta se on suomalaisen puheen täydellisin muoto ja ärsyttää siksi monia. Oikeastaan kun mietin itseäni, ei minulla ole paljoa sanottavaa tai sitten se on hyvin tilannesidonnaista. En oikeastaan tiedä kuinka voisin muuttua, esimerkiksi pöytäpuheen aloittaminen tuntemattoman, puolitutun tai edes hyvänpäivän tutun kanssa tuntuu vaikealta ja turhalta. On huomattavasti helpompaa syödä ruokansa, miettiä opintojaan, selkeyttää aikatauluja ja niin poispäin, kuin irtautua tehtävästään kesken päivän ja yrittää avata teennäistä, mitään sanomatonta keskustelua saavuttaakseen päämäärän, jota ei ole. Joskus sanottavaa tuntuu olevan, jos on yhteisiä aiheita, toisaalta ihmisistä ei koskaan tiedä onko niitä. Puhuminen on toki helpompaa, jos ei keskity uuden oppimiseen ja tiedon jäsentämiseen. Jäsennettyä tietoa on helppo tuoda esille, mikäli keskusteluaihe löytyy ja asiaa ei koe turhan henkilökohtaiseksi. Puhumista harvoin hyväksytään, muuten kuin muodollisesti ja tarkoin valituista puheenaiheista. Pitäisinkin esimerkiksi säästä puhumista hienona eleenä, usein keskustelu saattaa lähteä liikkeelle mainitunlaisesta avauksesta tai yhtä hyvin pysähtyä siihen. Kahden henkilön viihtyessä keskenään puhuessaan saatetaan sitä paheksua virallisten tilanteiden ulkopuolella. Ryhmistä en lähde kirjoittamaan, mutta paheksuja saattaa olla yhtä lailla jokin intressiryhmä, kuin yksittäiseksi henkilöksi tekeytyvä tai oleva ihminen. En oikein usko, että suomalaisten välillä tapahtuvaa monikulttuurista keskustelua tullaan koskaan hyväksymään kaikkien eturyhmien puitteissa. Soisin tietenkin tähän tapahtuvan muutosta, melko helposti monikulttuurinen tai sukupuolten välinen kanssakäyminen leimataan intiimiksi, paheksuttavaksi tai muuten vain laskelmoivaksi ja tarkoitushakuiseksi. Ystävyys hyvin epäsoveliasta, eikä uusia ystävyyssuhteita synny ja vanhatkin katoavat ajan saatossa. Ystävät eivät tietenkään katoa, ei vain ole aikaa, eikä mahdollisuuksia tavata tai harrastaa enää yhdessä lapsuuden tai nuoruuden leikkejä. Tilalle tulee politiikka halusi niin tapahtuvani tai ei, niin yhteiskunta on rakennettu toimimaan. Siksi harrastukset olisivat ihmiselle tärkeitä, vaikka keskustelupiiri tai jokin muu sosiaalinen tilanne, jossa voi puhua annetusta tai tilanteen luomasta aiheesta. Joskus saattaa löytää samanhenkisiä ihmisiä ja jutustelu käy rentoutumisesta ja vakavistakin päivänpoliittisista puheenaiheista voi puhua asiatasolla ilman suurempaa kiihkoa. Itse olen menossa mm. kansalaisopiston puutyöpiiriin, keskusteltavaa ei välttämättä liikaa ole, mutta terapeuttisen hyödyn lisäksi siellä saa tehdyksi jotain hyödyllistäkin, jota ei kaupasta saa hankituksi tai muuten vain haluaa tehdä itse. Toisaalta kansalaisopistossa olisi myös Platonin ajatuksia kosketteleva keskustelupiiri, jotka eivät ole minulle kovin tuttuja. Soisin tietenkin suomalaisen viestijäkuvan ja viestijäkulttuurin muuttuvan, mutta keskusteluille ei tunnu olevan kovin paljoa aikaa. Toisaalta en kuulu myöskään älymystöön, joten kulttuurinen ja sosiaalinen kuilu lähteä pohtimaan Platonin ajatuksia on syvä. Ehkä koen senkin vielä jonkinlaiseksi eliitin keskuudessa tapahtuvaksi harrastuneisuudeksi ja sen pohtimiseksi, että mennäkö vai eikö, kuluu kohtuuttomasti aikaa. Sitten jää menemättä.